Kävyt ovat aina kuuluneet elämääni. Lapsena vihasin niitä, sillä kotini on mäntymetsien keskellä. Niitä oli aina maassa ja ne sojottivat aina siten, että niiden päälle astui paljain jaloin. Kesällä kun mökillä juoksi uimaan astui joka askeleella kävyn tai terävän kiven päälle. Auts.
Käpylehmät. Niillä on leikkinyt kaikki. Vanhemmat ihmiset siksi, että ei ole ollut muita leluja. Nuoremmat siksi, että kyllähän niitä nyt kerran elämässä pitää koittaa rakentaa. Ja kun ne on kerran rakentanut niin eihän niillä voi olla leikkimättä.
Siskoni alkoi seitsemän-kahdeksan vuotta sitten seurustelemaan Irlannissa syntyneen miehen kanssa ja he asuivat (ja asuvat edelleen) Saksassa. Kun tämä mies oli ensimmäisen kerran tulossa käymään Suomessa, ajattelimme pilailla ja esitellä kävyt suomalaisena perinneherkkuna. Jos ihmiset uskovat, että täällä syödään mämmiä, mustaa makkaraa ja salmiakkia, niin ei käpy kuulosta enää niin kovin uskomattomalta. "In Finland we have this thing called käpy" on jäänyt elämään noista ajoista.
Kaikki nämä edellä olevat huomioon ottaen en yhtään ihmettele niitä ilmeitä, joita sain läheisiltäni "aattelin korvata meidän häissä kukat kävyillä" -lauseen jälkeen. Varsinkin, kun tuota lausetta seurasi maaninen ilme silmissä ja ääni madallettuna melkein kuiskaukseksi: "Hopeaglitterikäpyjä. Paljon hopeaglitterikäpyjä".
Tällä hetkellä suunnitelmissa on liimata glitterkäpyjä puoliympyrän muotoiseen styroxkappaleeseen ja asettaa koristeeksi pöytiin nämä "kimput" ja sinne tänne kaitaliinan päälle yksittäisiä käpyjä. Toinen vaihtoehto (jos budjetti venyy maljakoihin hääkirppareilta) on täyttää sylinterin muotoisia maljakoita kävyillä ja oksilla ja asetella niitä nätisti pöytiin. Ja ehkä taas lisäksi yksittäisiä käpyjä sinne tänne.
Mutta käpyjä. Käpyjä kaikkialla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti