I said yes to the dress!

Kun häihin oli tasan 365 päivää, kävin hakemassa häämekkoni kotiin. Oho, hups, mites tässä näin kävi? Noh, paljon on tapahtunut mekkorintamalla sitten edellisen mekkopostauksen. Ensinnäkin aloin jänistää - unelmoimani merenneitopitsimekot maksavat kaupassa uutena +300€ ja budjetissa morsiammen tyylin kohdalla on ~250€. Eli jo pelkää mekko ylittäisi koko budjetin, johon kuuluu meikki, kampaus, asusteet, mekko ja kengät. Siispä päätin, että kun kerran aikaa on näin paljon, ehdin hyvin etsiä mekon käytettynä. Kävin Hervannan Duon ja Hämeenkadun UFFeissa ja mikä määrä ihania iltapukuja sielä olikaan! Vinkkinä kaikille iltapukua/vanhojentanssimekkoa etsiville: UFFilta löytyy yllättävän hyvin vaihtoehtoja 20-80 € haitarilla! Mutta yksikään niistä ei ollut se minun THE mekkoni. Monia ihan kivoja aihioita siellä oli, joista saisi itse tuunaamalla varmasti todella kauniita pukuja. Mutta en halunnut alkaa vielä tässä vaiheessa sille linjalle, sillä aikaa on vielä etsiä sitä valmista luomusta.

Livekirppareilta siirryin verkkoon, huutonetin kahlasin läpi, mutta sieltä en löytänyt edes sinnepäin meneviä pukuja. Työkaverini oli puhunut paljon Tori.fi:stä, oli kuulemma sielä saanut tyttärensä vanhoja vaatteita myytyä. Jaa, olisikohan sielä iltapukujakin? Ja olihan sielä!

Heti ensimmäisellä selailulla löysin Tampereen seudulta kolme mekkoa, joista mikä tahansa voisi kuvan perusteella olla minulle se oikea. Yhdestä lähetin sähköpostia, sillä koko oli mielestäni ilmoitettu omituisesti, mekko sanottiin olevan M kokoa mutta silti 40/42. Pyysin myyjää tarkistamaan mekosta muutaman mitan ja reilusti isohan se olisi ollut, vyötärölle olisi mahtunut yli 10 senttiä lisää ihmistä. En siis halunnut viedä tämän myyjän aikaa enkä vaivaa sovituskäynnillä, vaan siirryin suosiolla seuraavaan.

Toinen mekko oli kaunis merenneitomallinen puku paljettikaitaleella edessä ja sweetheart kaulalinjalla. Se oli kaunis, se oli todella kaunis! Harmi vain, että edellinen omistaja oli lisännyt pukuun nyörit, ne olisi joutunut purkamaan pois, sillä vetoketjulla puku oli minulle juuri sopiva. Pituuttakin olisi joutunut säätämään, eli ompeluhommiin olisi silti joutunut. Mekko oli todella, todella kaunis ja ihana, mutta jotenkin siinä ei tullut sellaista "wow" fiilistä, vaan tunsin olevani enemmän innoissani myyjän koirasta kuin myytävästä mekosta. Mekko jäi siis myyjälle ja minä suuntasin takaisin Toriin.

Kolmas mekko, jota kävin sovittamassa, ei ollutkaan enää se haaveilemani merenneitounelma, vaan kuului nimenomaan siihen "et voi käydä yksin vessassa" prinsessakategoriaan. Runsas helma, vähän paljetteja ja tyllisoiroja tuomassa laskeutuvuutta. Mekko päällä tunsin heti oloni juhlavaksi ja näin sieluni silmin itseni nojaamassa sulhoon tämä mekko päällä kun otamme hääkuviamme Laukontorin sillalla, lunta sataa hiljakseen ja hivenen paleltaa. Ja jos mekko aiheuttaa heti tälläisen mielikuvan, niin silloinhan se on se oikea, eikö vain?

Sneakati peakati

Tässä mekossa tunsin itseni enemmän itseksi, tuntui, että nyt on omanlainen vaate päällä. Ei tullut olo, että olen vain kauniissa mekossa, vaan tuli olo, että olen kaunis mekossa. Hivenen yläosaa pitää tässäkin muokata, nyt mekossa on halterolkaimet mutta mietin niiden pätkäisyä ja sweetheart muotoilua tähänkin, se kun tuntuu minulle sopivan. Myös hieman pitää kaventaa kyljistä, mutta ei montaa senttiä. Nyt vain palan jatkuvasti halusta päästä sovittamaan mekkoa päivittäin, mutta ehkä parempi pitää se pukupussissa suojassa koirankarvoilta...

Nyt vain pyhästi toivon, etten muuta vuoden aikana mieltäni...